Miten minusta tuli tutkija?
Melkoisen suuri kysymys, johon ei tyhjentävää vastausta saa yhteen blogikirjoitukseen puristettua. Yritän kuitenkin hieman raottaa sitä polkua, joka sai minut taas uuden äärelle päälle viisikymppisenä, tänään 55-vuotiaana. Onnea minulle, nyt ja tulevaisuudessa!
”Sinulla on varmasti monipuolisin työura, vaikka miettisin kaikki tutut ja tuntemattomat läpi”, tuumasi eräs ystäväni, kun kerroin yritystoimintani muuttuvan sivutoimiseksi ja olevani nyt väitöskirjatutkija. Samaa pohdin itse tammikuun loppupuolella, kun osallistuin lentoemäntäkurssin 30-vuotistapaamiseen. Ja taas uudelleen tehdessäni kasvatustieteiden kurssiin liittyvää oppimiselämäkertaani. Kylläpä olenkin oppinut monenmoista elämäni aikana!
Ehkä siinä onkin yksi vastauksista. Rakastan uuden oppimista. Koulunkäynti on ollut minusta aina mukavaa (vaikka eihän sitä tietysti silloin teininä voinut tunnustaa). Lukion jälkeen suuntasin syksyllä -88 puoleksi vuodeksi opiskelemaan ranskaa Ranskaan. Sen jälkeen pääsin yliopistoon lukemaan ranskan kieltä. Opiskelu jäi yhteen vuoteen (kyllä, olen harmitellut sitä jälkikäteen), mutta kummittelee yhä Opintopolun tiedoissani passivoituna opinto-oikeutena.
Viime kesänä siitä kyselin, mitä tälle pitäisi tehdä. Sain vastauksen, että ”…vanhasta opiskeluoikeudestasi kokonaan eroon pääseminen edellyttää siitä luopumista”. Jokohan malttaisin luopua?
Minä lennän, ja vuodet lentävät
Ranskan opiskelu sai jäädä, kun lentoemäntäkurssi kutsui. 90-luvulla lensin, perustin perheen ja pian alkoi opiskelu jälleen kiinnostaa. Vuorossa tradenomiopinnot, joita ensin edistin lentämisen ohella ja lopulta vuorotteluvapaalla, josta en enää lentämään palannut. Viimeinen työlento oli marraskuussa -98, liiketalouden tradenomiksi valmistuin loppuvuodesta -99, pääaineena yrityshallinto. Sen jälkeen keskityin perheeseen ja työntekoon markkinoinnin ja tapahtumamarkkinoinnin parissa, kunnes…
…työ sai uupumaan, ensin 2009 ja toisen kerran 2013. Jälkimmäiseen ratkaisuni oli –opintovapaa! Joku (viisaampi?) olisi jäänyt sairaslomalle, mutta lopulta juuri tuo opintovapaa oli sysäys siihen, että olen nyt tässä. Löysin kirjoittamisen uudelleen vuosi(kymment)en jälkeen, kun opintovapaallani opiskelin avoimessa yliopistossa kirjoittamista, viestintää ja suomen kieltä. Freelanceriksi hyppääminen 2017 mahdollisti opiskeluiden jatkamisen työn ohessa. Avoimen väylän haun kautta sain kandin paperit 2017. Samaan aikaan valmistuin myös sanataideohjaajaksi. Kirjoittamisen hyvinvointivaikutukset olivat omalla kohdallani niin suuret, että tutkin aihetta kandintutkielmassani ja myöhemmin kouluttautumalla kirjallisuusterapiaohjaajaksi 2018.
1990-luvulla lentelyä, 2010-luvun molemmin puolin muun muassa messuilua (ihania työkavereita, kuten kuvasta näkyy 😍), sitten opintovapaalle 2014…
Opiskeluinto ei osoita laantumisen merkkejä
Kun koronapandemia vähensi töitä, päätin jatkaa opintojani. Pääsin yliopistoon ylioppilastodistuksella, ilman pääsykoetta. Kyllä, vuoden -88 todistuksella! Sitä hieman nolostelen, sillä en ole varma, onko oikein, että niin vanhaa tutkintoa voi yhä hyödyntää. Olen yrittänyt lievittää omaatuntoani sillä, että meitä ei-ensikertalaisia pääsi sisään vain kaksi ja toisaalta, käytin saamani opiskelupaikan todellakin hyödykseni.
Etäopiskelun ansiosta maisteriopintoni sujuivat helposti kahdessa vuodessa. Samalla surin sitä, että nuoret opiskelijat jäivät alkuvaiheen riennoista paitsi, kun kaikki tapahtui etänä. Maisteriopintojen ohella perehdyin traumainformoituun työotteeseen. Tein kirjoittamisen maisterintutkielmani kirjallisuusterapiasta työuupumuksen ennaltaehkäisyssä – ja kuten arvannetkin, se oli sysäys sille, että ajatus aiheen syvemmästä tutkimisesta jäi itämään. Vuoden verran tarvitsin taukoa opinnoista, kunnes vuosi sitten hain ja pääsin tohtorikoulutukseen tutkimaan, miten traumainformoitua kirjallisuusterapiaa voisi hyödyntää työhyvinvoinnin tukena.
Keski-ikäinen junioritutkija
Tässä nyt siis olen. Kun mennyttä näin pikakelauksella tarkastelen, voin todeta ainakin sen, että monipuolisista opinnoista ja erilaisista työrupeamista on varmasti hyötyä työhyvinvointiin liittyvässä tutkimuksessani. Tarvitsin myös kaiken tämän vaeltelun, jotta löysin oman tieni. Olen todella kiitollinen väitöskirjatutkijan paikastani Jyväskylän yliopistossa, sillä se antaa mahdollisuuden rauhoittua tutkimustyön pariin seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Näiden ensimmäisten ”virallisten” tutkijakuukausien aikana olen oivaltanut, että nyt voin antaa lähdeartikkelin viedä toiseen lähteeseen, johtaa kiinnostavaan tutkimukseen, joka rönsyää taas eteenpäin.
Sitä siis opettelen. Että ei ole kiire, sillä kiire tappaa luovuuden eikä silloin uuden syntymiselle ole tilaa. Ja uutta minun on tarkoitus synnyttää.
Tämä blogi tulee jatkossa pyörimään tutkimukseni ympärillä ja siihen liittyvissä aiheissa. Tosin tutkimusaiheeni sisältää niin monenlaista, että rönsyilyä ei voi välttää (tarvitseeko edes?): työhyvinvointia, kirjoittamista, kirjallisuusterapiaa, hoitavaa lukemista, traumainformoitua työotetta, traumatietoisuutta, hyvää oloa, työelämää ja elämää yleensä… Luvassa siis tieteellistä pohdintaa helposti ymmärrettävällä tavalla.
Rönsyilyä.
Sarin elämää
Tämän väitöskirjatutkijan elämään kuuluu päätteen äärellä työskentelyä, yliopistolla käyntiä, mutta yhä myös erilaisten kurssien ohjausta mitä ihanimmissa paikoissa. Valotan tätä arkea myös tulevissa blogipostauksissani.