Tässä blogitekstissä kerron tämän hetkisiä tutkijuuteen liittyviä mietteitäni muun muassa siitä, miten huijaritutkija haluaisi pitää kaiken aina hallinnassaan. Onneksi näitä tuntoja on päässyt purkamaan tohtoriopiskelijoiden kirjallisuusterapeuttisessa vertaisryhmässä.

Tutkijan taipaleen alkuvaiheella minussa ovat vuorotelleet innostus ja epätoivo – juuri niin kuin moni pitemmälle ehtinyt oli varoitellutkin. Oma tutkimusaihe tuntuu oikealta ja valtavan mielenkiintoiselta, mutta samalla epäilyttää, miten oma asiantuntijuus riittää sitä tutkimaan. Kun kovan kilpailun keskellä onnistuin saamaan omalle tutkimukselleni rahoituksen, tuntuu, että minun pitää jotenkin erityisesti osoittaa ansainneeni sen. Että teen tarpeeksi. Etten ole vain tutkivinani.

Tämä alkuvaihe tuntuu nimittäin myös siltä, että mitään ei saa aikaiseksi. Suorittaja-Sari käärii yleensä hihat ja ryhtyy hommiin. Tekee, kunnes on valmista ja siirtyy sitten seuraavaan projektiin. Nyt tehty työ ei vielä näy missään, kun väitöskirja-artikkelit siintävät jossain tulevaisuudessa. Siksi ehkä Sisuun (opintoihin liittyvä tietojärjestelmä) ilmestyneet ensimmäiset opintopisteet tuntuivat valtavan hyviltä. Olen siis todistetusti saanut jotain aikaiseksi. Hyvä minä 💪(Tohtoriopintoihin siis liittyy myös pakollisia ja vapaavalintaisia kursseja, joita tässä alkuvaiheessa yritän saada tehtyä mahdollisimman paljon.)

*Oikeasti opintopisteitä on enemmän, mutta kaikki eivät ole vielä kirjautuneet Sisuun. Mainitsin vaan, jotta tiedätte minun ahkeroineen.*

Huijarina kaltaisteni joukossa

Väitöskirjatutkimukseen liittyviä tuntemuksia saan onneksi pohtia tohtoriopiskelijoille suunnatussa kirjallisuusterapeuttisessa ryhmässä ihanan ohjaajan, Isa Välimäen, johdolla. Nyt kaksi tapaamista on takana – ja voi, miten mukavalta on tuntunut! Tekee todella hyvää olla välillä niin sanotusti pöydän toisella puolella, itse ohjattavana.

Oman tutkimusaineistoni kerään ryhmää ohjaamalla, eli tarkastelen, miten kirjallisuusterapeuttinen ryhmä toimii työhyvinvoinnin tukena. Ryhmä on tarkoitus alkaa ensi syyskuussa ja jatkua huhtikuulle 2025 asti, eli tiivis aineistonhallinnan suunnittelu on parhaillaan käynnissä (siitä lisää jossain toisessa tekstissä). Koska tutkiminen on nyt työtäni, tässä tohtoriopiskelijoiden ryhmässä pääsen siis itse osallistujana kokemaan, miten kirjallisuusterapia toimii työhön liittyviä asioita pohtiessa.

Ja toimiihan se! Jo kahden kerran jälkeen on syntynyt hyviä (ja helpottavia) oivalluksia. Vaikka elämää on jo takana, tutkijana olen hyvinkin raakile. Välillä tulee sellainen olo, että muut ovat niin kovin viisaita ja osaavia, eikä minulla ole aavistustakaan, mistä he puhuvat. Tohtoriseminaarissa olleet tietänevät, mistä puhun. Ryhmämme ensimmäisellä tapaamiskerralla oivalsin, että en ole ainoa huijari tutkimusta tekemässä. Ehkäpä huijarius on jopa pääsyvaatimus tohtorikoulutukseen pääsemiseen?

Hei huijari, sinä siellä peilissä! Huijarisyndroomaa tuntuu löytyvän myös kollegoissa.

Nauti(n) prosessista

Toisella kerralla pohdimme muun muassa omaan tutkijuuteen liittyviä kysymyksiä. Monen vaiheen kautta kynäni johdatti minut pohtimaan, miksi minun on vaikea pysähtyä. Rönsyillä, kuten edellistekstissä kirjoitin. Jahtaan päämäärää ja unohdan nauttia matkasta. Siksikö olin niin iloinen, kun ensimmäiset opintopisteet tulivat näkyville? Olin saanut jotain aikaiseksi, päätökseen. Edes jonkun kurssin. Vaan loppuiko tekemättömien tehtävien lista?

Keskustelimme ryhmässä, miksi hallinnan tunne on niin tärkeää. Johtuuko minut usein valtaava ylivireys halusta pitää kaikki langat omissa käsissä? Jäänkö roikkumaan hallinnan tunteeseen? Kuten eräs ryhmästämme totesi, parhaat oivallukset saa silloin, kun hallinnan tunteesta päästää irti.

Lopputehtävässä kirjoitin itselleni muistutukseksi:
Tänään vien mukanani hallinnan tunteesta irtipäästämisen. Kaikkia lankoja ei tarvitse pitää käsissään. Ei haittaa, jos ne välillä sotkeentuvat. Annan oivallusten nousta sotkua selvittäessä. Nautin prosessista.

Tohtoriopiskelijan mietteitä